Juha Hurmeen puhe Itämerelle
”Kulttuuri palautuu luontoon yhtä varmasti kuin kaikki majakat sortuvat riittävän ajan kuluessa, airot lahoavat ja tietokone tilttaa. Kulttuuri on osa luontoa, koska kaiken kulttuurin on tuottanut ja toimittanut aikoinaan rantautunut kalalajike, joka oppi puhumaan ja antoi itselleen nimen ihminen.”
Kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme piti Itämeripäivän aamunavauksessa 27.8. pysäyttävän upean puheen merelle. Julkaisemme puheen jälkikäteen Hurmeen luvalla – inspiroivia lukuhetkiä!
Meri on vetelää ainetta ja sillä on liukas, livaseva kieli. Kuka sen älliä ei äkkää tänäpänä, sen silmäkuoppia nuolevat kalat huomenna.
Näin ohjeistaa Volter Kilpi merenkulkijoita. Meren ällin äkkääminen on elämän ja kuoleman kysymys koko ihmislajin selviämisen kannalta.
Ihminen on alkujansa kala.
Väitti, aivan oikein, alikersantti Lahtinen Tuntemattomassa sotilaassa, vaikka joutui sivistymättömien jermujen, turkulainen Hietanen etunenässä, pilkan kohteeksi.
Sieltä tullaan. Ihmisen historia: 10 miljoonaa vuotta apinana, 3600 miljoonaa vuotta meren elävänä. 90 % ihmisen evoluutiohistoriasta on merielämää, 0,2 % ihmistelyä. Meri on kirjailija, joka synnytti elämän kielen ja aakkoset RNA:n ja DNA:n. Maalla liikkuvien otusten kirjoittamiseen siltä kului yli kolme miljardia vuotta.
Kun ranta oli kadonnut näkyvistä, täysikuu nousi merestä pallonpyöreänä ja keltaisena. Isä ei ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta ja yksinäistä kuuta. Eikä hän ollut käsittänyt, että meri saattoi olla niin ehdoton ja valtava kuin tällä hetkellä. Hänestä tuntui äkkiä, että ainoat oikeat ja ehdottomasti varmat seikat maailmassa olivat kuu, meri ja vene. Vene, jossa oli kolme hiljaista hattivattia.
Tove Jansson jos kuka ymmärsi, että meri, myös Itämeri, on ehdoton ja valtava elementti. Itämeren soutajana tunnistan tilanteen, jossa ainoat oikeat ja ehdottomasti varmat seikat maailmassa ovat kuu, meri, vene. Ja hattivatti.
Veri ja meri. Me suomenkieliset olemme onnekkaita, kun elämämme merkittävimmät nesteet rimmaavat näin hyvin ja ovat lähes sama sana. Planeettamme kierrättää vettä, josta 97 % on merissä ja loput muun muassa ihmisissä, jotka ovat puoliksi vettä. Vesimolekyylit ovat käyneet miljardien vuosien aikana kaikkialla maapallolla, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla meripallo. Me kaikki olemme juoneet Kekkosen kusta.
Merestä me olemme tulleet ja merta me olemme. Kun kuolemme, yli puolet massastamme liukenee takaisin mereen.
Veri on kielemme vanhinta uralilaista kerrostumaa ja meren lainasimme balteilta, kun kielemme kantamuoto, itämerensuomi, levisi 3000 vuotta sitten Itämeren rannikolle.
Itämeri on kaikkialla. Juoksen aamuisin sen rantaviivaa Tampereen Pyynikillä pykämää pitkin, joka muotoutui soraharjuun Itämeren altaan eräässä vaiheessa jääkauden jälkeen. Nykyisen Suomen pinta-alasta lähes kaksi kolmannesta on ollut jossakin vaiheessa Itämeren altaan vesien peitossa.
Murtovetinen, matala, suppilokaulainen Itämeri on meristä herkin, osapuilleen yhtä herkkä kuin ihminen, joka seisahtuu rannalle katsomaan horisonttiviivaa, jossa meri ja taivas ovat yhtä.
Siinä on hyvä olla. Mutta mutta.
Ihminen on eläin, joka osaa syömisen, ulostamisen ja parittelun ohella leikkiä, iloita, purjehtia, runoilla ja organisoida etevämmin kuin muut eläimet. Tätä iloista organisointia kutsutaan kulttuuriksi. Kulttuuri palautuu luontoon yhtä varmasti kuin kaikki majakat sortuvat riittävän ajan kuluessa, airot lahoavat ja tietokone tilttaa.
Kulttuuri on osa luontoa, koska kaiken kulttuurin on tuottanut ja toimittanut aikoinaan rantautunut kalalajike, joka oppi puhumaan ja antoi itselleen nimen ihminen. Älyllinen ylivoima, muskeliveneet ja muu teknologinen knowhow eivät ole vähimmässäkään määrin irrottaneet meitä planeettamme rajoituksista tai biologisista lainalaisuuksista.
Ihmiseläin on erehtynyt luulemaan, että ympäristö on jotain erillistä: maisemaa ja raaka-ainetta. Ei ole. Mikään seinä ei suojaa, yksikään muuri ei kestä. Kaikki alukset alkavat vuotaa ennen pitkää. Rauta ruostuu, maksa rasvoittuu. Mitään pakopaikkaa ei ole, ei lehteriä, josta käsin etuoikeutetut voisivat ”turvallisesti” kiikaroida elämää. On olemassa vain yksi, jakamaton luonto ja me sen sisässä. Sairastuessamme ja kuollessamme saamme tästä varman muistutuksen, ja lopullisen todistuksen, kun molekyylimme lilluvat taas meressä ja tuhkastamme kasvaa uutta elämää, koiranputkia ja levää
Näin on kautta rakkohaurun, merirokon ja meriajokkaan,
kautta piippolimakotilon, särmäneulan ja kolmipiikin,
kautta typen, fosforin ja mikromuovin,
kautta Hailuodon, Raippaluodon ja Harun saaren,
kautta pohjoisen, etelän, lännen ja idän,
kautta hattivatin, Muumipapan ja meren.
Juha Hurme
Itämeripäivänä 27.8.2020
